Kevät !

 

 



Urheilullinen peuris: golffia, laskettelua ja ratsastusta samaan aikaan

Kevät on vihdoin saapunut Peuramaalle! Kenttä on sulana ja kaikki ratsastukset ulkona- ihan huippua! Odotan niin innolla, että saan luvan alkaa laittaa painoa jalustimille ja hyppäämään, sen verran houkuttelevalta näyttää esterata kentällä...

Kuntoutus on alkanut tehoamaan polveen, tuntuu jo vähän paremmalta. Pystyn jo välillä könkkäilemään ilman tukeakin!

Viikko on hurahtanut ohi tosi nopeasti, oon ollut tallilla aika hiljaisiin aikoihin, enkä ole saanut ketään ottamaan kuvia valmennuksista. Höh. Molemmat hevoset on olleet ihanan energisiä ulkona ratsastaessa. Tekee niiin hyvää päästä ulos!

Viime keväänä opin aika ison asian, minkä halusin teille jakaa. Olin ensimmäisellä koulutunnilla ulkona kevään alussa ja Leevi oli niiiin villinä. Ilopukkeja laukassa ja ravissa energiaa vaikka muille jakaa. Mulla meinas mennä hermot, halusinhan ratsastaa "kunnon koulua" suu viivana ja keskittyneenä. Minna sitten sanoi, että mitä jos yrittäisit käyttää ton hevosen energian hyödyksesi? Älä koita vetää sitä pois turhautuneena , vaan käytä sitä hyväksi treenissä.

Muutin mun asenteen kokonaan. Alkuverkkasin laukassa nauraen Leevin ilopukeille ja itse treenissä tehtiin paljon laukkatyöskentelyä ja tempon muutoksia. Keskilaukat tuli ajatuksen voimalla, ei tarvinnut edes käyttää pohjetta. Annoin hevosen nauttia keväästä ja ulkona menemisestä ja kummasti auttoi oma asenteenmuutos tekemiseen. Tätä koitan muistaa joka kevät aina ulos siirryttäessä. Miettikää nyt - pimeessä maneesissa koko talvi ja sitten pääsee isoille ulkokentille ! Ylimääräisen energian voi käyttää hyödyksi  positiivisessa mielessä:)




Isi, minä ja Leevi



Tyytyväisenä ratsastuksen jälkeen :)
 

Äiti tulee huomenna katsomaan mun valmennuksia illalla, toivottavasti saan videomatskua!

 

Energistä kevättä! -Renja

Loukkaantumisista

Loukkaantumiset. Sana, joka on vaivannut mua joka ikinen treenikausi, kaikesta ennaltaehkäisystä huolimatta. Ne muistuttaa siitä, että kaikki se työmäärä, aika ja omistuneisuus, mitä treenaamiseen on laittanut, voi kaatua ihan tosta vaan hukkaan. Varmaan ainut asia, mitä inhoan maaillmassa.
Mun hiljaiselo täällä blogissa on johtunut juuri tosta kirotusta asiasta. Kuten viime postauksessa kerroin, niin putosin treenatessa polven päälle ja loukkasin sen. Tän saman polven kanssa oon taistellut jo kolme vai neljä vuotta putkeen. Tällä kertaa takaristisiteiden repeämä ja polven  löystyminen. ARGH.

 

 Mä tiedän, että loukkaantumiset kuuluu urheilijan elämään, niihin "kannattais tottua". Mut ihan suoraan on pakko sanoa, että ottaa koville monta vuotta peräkkäin kokea aina just ennen kisakautta takapakkia. Mulla oli nytkin niin hyvä flow päällä kaikessa tekemisessä, motivaatio ihan huipussa. En tehnyt muuta, kuin kävin koulua ja treenasin. Oikeesti. Ratsastus ja kunnon kohottaminen oli ykkösprioriteettina. Kun sitten ihan yhtäkkiä varoittamatta putoaa tosta, välillä jopa epäinhimillisestä treeniarjesta, niin sen saman motivaation ja flown ylläpitäminen on pirun vaikeeta.

Ekat neljä päivää putoamisen jälkeen hypin seinillä, kun en voinut enää elää mun minuuttiaikataulua. Joku muu ratsastaa hevoset, salille ei saa mennä.. Yhtäkkiä kalenteri onkin melkein tyhjä ja omaa aikaa on loputtomasti. Mitä se semmonen olikaan? Ton neljän päivän jälkeen alkaa vaihe, joka on ihana-kamala. Alan elää "normaalia elämää", näkemään kavereita vapaa-ajalla ja käymään leffoissa- kaikkea sitä, mitä suurin osa mun kavereista tekee. Mulla tuli päähän, että tällastako siis tää elämä ois ilman ratsastusta? Aika rentoa... Tollanen rentoutuminen on joo ihanaa, mutta palaaminen takasin siihen arkeen on mulle rankkaa.

Nimittäin tiedän, että osa mun ystävistä kokee, että en vietä tarpeeksi niiden kanssa aikaa ja osallistu kaikkeen yhteiseen tekemiseen. Ja kun oon loukkaantuneena, pääsen kuromaan kiinni kaikkea sitä yhteistä, mistä oon jäänyt pois treenatessani. Mulla on maailman ihanimmat ystävät ja niiden tuki ja turva. Sitten kun koittaa se päivä ja paluu siihen treeniarkeen, niin mulla nousee aina itku kurkkuun. Oon laittanut ratsastuksen ja tavoitteet ykköseksi ja omasta päätöksestä jättänyt ystävien kanssa olemisen ja jokapäiväisen juoruilun ja hengaamisen toiseksi. Loukkaantumiset antaa palan sitä kakkua, mutta pitää yrittää muistaa, että se on vaan hetkellistä. Molempia ei täyspainotteisesti voi ottaa, toinen on valittava.

 

 

Rakastan ratsastamista, se on elämäntapa. Motivaatio ailahteli treeneistä poissa ollessani, mutta tänään, kun sain mennä hevosen selkään käymään, niin muistin taas miksi sitä teenkään. Ei sanat riitä kuvailemaan oonnellisuuden määrää!! Voitin itseni, mua pelotti ihan hirveästi, että putoan taas ja koko kausi menee pipariksi. Mutta mun hevoset hoiti homman:)

 

Plääni on nyt jokapäiväinen kouluratsastaminen ilman alapohkeita harjoitusravissa, laukassa ja käynnissä ilman jalustimia. Näin en rasita jalkaa, mutta pääsen löytämään taas palasia takaisin. Kenttäkisojen aloituksesta en osaa vielä sanoa. Ypäjän hallikisat piti jättää nyt väliin. EM ja PM tavotteet pysyy samana. Eletään päivä kerrallaan ja toivotaan nopeaa parantumista. 2vkn välein fyssaria ja jokapäiväistä kuntoutusta.

Kolme talvea sitten multa korjattiin polvilumpiota leikkauksella. Kaksi talvea sitten mulla kiristettiin polvi. Viime talvena mulle tuli kipeänä ollessa verisuonitauti. Ja tänä talvena taas tää polvi. Pakko sanoa, että loukkaantumiset on kasvattaneet mua. En väitä , että olisin tottunut niihin, joka kerta ne kirpaisee. Mutta musta on tullut vahvempi ihminen. Oon oppinut muuttamaan suunnitelmia nopeassakin ajassa, asennoitumaan siihen, että tavoitteet saattaa muuttua. Loukkaantumiset syö, mutta antaa kyllä myös uutta perspektiiviä kaikkeen tekemiseen.


Huh, ihana saada ajatuksia ulos.
Vahvaa ja iloista loppuviikkoa kaikille :) xx Renja